Heipä hei!
Ehkäpä tämän pikku mainostuksen myötä innostun päivittelemään Luovuuden luolaa taas useammin! Törmäsin nimittäin tällaiseen mahtavaan nörtti(vaate)blogiin:I Write Sins and Tragedies. Tulipa tuota selailtuani mieleen, että ehkä saisin vähän uutta näkökulmaa ja innostusta omaan blogiini nörttiaiheisista jutuista. Täytyypä mietiskellä asiaa!
tiistai 24. maaliskuuta 2015
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Pieni makupala
Tässä pieni makupala tekstistä, jota hitaasti kirjoittelen silloin kun siltä tuntuu:
”Miten usein sinä... teet tuon?” Riki kysyi vaimeasti pakottaen sanat suustaan. Aurelio kiersi elegantisti, tyytyväisyyttä hehkuen pöydän toiselle puolelle.
”Hmm, suunnilleen parin-kolmen viikon välein. Vaikka minun on pakko myöntää, että luultavasti useammin... Veresi on varsin houkuttelevaa.”
Riki tuijotti pöytää masentuneena ja inhoten. Joka viikko, pahimmillaan useita kertoja viikossa?
”Etkö voisi vain ottaa sitä neulalla?” hän mutisi, ja Aurelio hymyili.
”Voisin.”
”Mutta et tee sitä.”
”En.”
Riki ei vieläkään katsonut vampyyriin. Hän otti jälleen appelsiininpuolikkaan käteensä ja alkoi hitaasti syödä. Olisi parempi olla ajattelematta asiaa.
”Lähdemme huomenna San Fransiscoon”, Aurelio totesi. Riki nyökkäsi vaisuna. Toivottavasti sielläkin olisi puutarha.
Little Mei
***
maanantai 20. helmikuuta 2012
Peruna
Epäröin ruokalan ovella.
Minulla oli nälkä, mutta Mörkö mäkätti vaativasti jossain pääni sisällä. Sitä samaa vanhaa: entä jos, mutta kun, kotona sitten... Purin huultani, mutta astuin päättäväisesti sisään lautasten ja ruokavälineiden kilinään. Tästä oli kyllä puhuttu moneen kertaan ja tiesin, mitä minun piti tehdä.
Siirryin ruokajonoon, otin tarjottimen ja lastasin sen päälle servetin ja lautasen.
Ensimmäiseksi oli leipä. Leipä oli vaikea juttu, mutta tunnollisesti otin kuitenkin palan näkkileipää, ilman voita.
Seuraavaksi tuli salaatti, mikä ei ollut suuri ongelma. Salaatinkastikkeen jätin sikseen automaattisesti.
Viimeiseksi oli lämmin ruoka. Tänään oli tarjolla perunaa ja jonkinlaista ruskeaa lihakastiketta. Vlkuilin hermostuneesti muiden lautasilleen kokoamia annoksia. Montako perunaa hän otti? Olivatko perunat isoja vai pieniä? Miten paljon kastiketta? Kaadettiinko sitä perunoiden päälle vai sivuun? Kuinka monta lihanpalaa lautaselle mätkähti?
Päädyin kahteen pieneen perunaan ja puoleen kauhalliseen kastiketta, jonka mukana tuli viisi lihasuikaletta. Otin vielä lasillisen vettä ja etsin luokkatoverieni pöydän.
Istuin alas ja hymyilin muille peittäen hermostukseni ansiokkaasti. Skannasin muiden annokset ja nyökkäsin itsekseni: minulla ei ollut suurempaa annosta kuin muillakaan. Huokaisin ja keräsin valmiiksi ensimmäisen haarukallisen.
Pirteä ääni kohosi keskustelusta ja kantautui piikkeinä korviini:
”Tiesittekö, et peruna lihottaa? Siinä on paljon energiaa ja huonosti vitamiineja. Mä en ainakaan koskaan syö kotona perunaa.”
Haarukkani pysähtyi kesken matkansa ja palasi hitaasti takaisin lautaselle. Niin. Peruna lihottaa. Tiesinhän minä sen.
Olinpas minä typerä
Little Mei
perjantai 17. helmikuuta 2012
Raapale: Raudanluja
Kylmät raudat käsissä tuntuivat taas suoralta tieltä hulluuteen. Pimeys kuiski korvissa, ja betonipatja pureutui ahnaasti ulkonevaan selkärankaan. Kuvittelin kuun nousevan ja laskevan jäisellä taivaalla vetäen aina vuoroveden mukanaan.
Kellontarkkojen rutiinien piina piiskasi tajuntaani. Kaipasin edes hetken muunnoksen automatisoituneeseen kaavaan: herätys, pesu, ruoka, työ, ruoka, ulkoilu, ruoka, pimeys. Väleissä ainoastaan toimettomuuden kiusaa ja ahtauden pakokauhua.
Joka toinen yö kaadoin seinät alas mieleni voimalla. Joka toinen yö ne kaatuivat päälleni. Kaipaus pakotti odottamaan tulevaisuutta.
Ehkä vielä joskus näkisin korkeiden sähköaitojen tuolle puolen.
Ehkä vielä joskus tuntisin kahleiden painon puuttuvan.
Ehkä vielä joskus oppisin, mitä on unohtaa.
Rutiinin raskaat askeleet jymisivät käytävällä.
Little Mei
***
Kellontarkkojen rutiinien piina piiskasi tajuntaani. Kaipasin edes hetken muunnoksen automatisoituneeseen kaavaan: herätys, pesu, ruoka, työ, ruoka, ulkoilu, ruoka, pimeys. Väleissä ainoastaan toimettomuuden kiusaa ja ahtauden pakokauhua.
Joka toinen yö kaadoin seinät alas mieleni voimalla. Joka toinen yö ne kaatuivat päälleni. Kaipaus pakotti odottamaan tulevaisuutta.
Ehkä vielä joskus näkisin korkeiden sähköaitojen tuolle puolen.
Ehkä vielä joskus tuntisin kahleiden painon puuttuvan.
Ehkä vielä joskus oppisin, mitä on unohtaa.
Rutiinin raskaat askeleet jymisivät käytävällä.
Little Mei
***
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Raapale: Varomaton toive
Katsoin taas kerran ulos ikkunasta ja haaveilin. Kunpa joku vain ajaisi pihaan ja veisi minut jonnekin kauas pois. Kuten saduissa.
Huokaisin ja nostin jälleen yhden lasin kuivauskaappiin. Sitten kuulin yllättävän äänen ulkoa. Musta, kiiltävä auto lennähti sisään portista ja pysähtyi äänettömästi suoraan ulko-oveni eteen. Ulos astui pitkä, tummatukkainen mies, jolla oli aurinkolasit syksyn hämärässäkin. Menin avaamaan oven.
”Päivää, neiti ”, mies sanoi vakavana ja ojensi minulle kättään. ”Tulisitteko mukaani?” Sydämeni sykähti jännityksestä ja kohotin sormeni hänen viileälle kämmenelleen.
”Kuka te olette?”
”Anteeksi neiti, asiani on kiireellinen. Teidän on aika poistua.”
”Mikä on niin tärkeää, ettei se voi odottaa hetkeä?”
”Teidän kuolemanne.”
Little Mei
Little Mei
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Runo
Helvetti alkaa viiden kilon tuolta puolen.
Tosin nyt se tuntuu taivaalta
sairaan ihanneunelta.
Kun krampit vääntävät vatsaa
tuntuu se kauneudelta.
Jokin hintahan siitäkin on maksettava?
”Hyi hitto, sä näytät karseelta.”
Joo, kiitti. Käännä vaan veistä haavassa.
Tiedän täyttäväni pian maailman
jos syön vielä yhden ainoan suupalan.
Suruni hukutan maitohappoihin..
Ehkä äidiltä saan sanan lohduttavan?
”Voi ei, musta tuntuu, että mä lihoan.”
Niinpä niin, turhaa ääneen uhoan.
Nälkäinen katse kaukaisuuteen:
täydellisyyteen ja laihuuteen,
suloiseen autuuteen,
painottomuuteen,
kauneuteen.
Little Mei
***
maanantai 7. marraskuuta 2011
Suvi
Talvi oli ollut Suville vaikea. Hänen lehtensä varisivat pois yksi kerrallaan, mutta hän oli ollut niin masentunut ja haluton, ettei ollut jaksanut välittää. Minun piti jatkuvasti huolehtia siitä, että hän sai tarpeeksi vettä ja ravintoa, tai muuten olisi käynyt niin, ettei Suvia olisi kohta ollut enää. Niin oli melkein jo käynyt, kesällä.
Olin ollut huolissani siitä, miten Suvi reagoisi pieneen kivimökkiini, joka kuitenkin oli myös suurelta osin rakennettu puusta. Huonekaluni olivat puuta, poltin puuta tulisijassa… heti aluksi kuitenkin vakuutin Suvin siitä, että keräsin ja käytin ainoastaan kaiken kuolleen puun, vaikka syksyllä hän oli ollut niin surun murtama, että oli tuskin kuunnellut.
Talven kylmetessä Suvin suru oli muuttunut katkeruudeksi, enkä ikinä unohda sitä, miten hän katsoi minua astuessani sisälle tupakkatuokioltani.
“Haiset kuolemalta”, hän sihahti myrkyllisesti.
Säikähdin, enkä sen jälkeen enää koskaan polttanut hänen seurassaan.
Olin nähnyt puuihmisiä kerran aikaisemminkin. Muistan selvästi, miten lempeäluontoista kansaa he olivat, joten minua pelotti nähdä, miten Suvi muuttui aivan toisenlaiseksi olennoksi pakkasten kiristyessä. Yritin tehdä kaikkeni saadakseni hänet taas hymyilemään ja löytämään jälleen elämänilonsa, ja toisinaan huomasinkin hänen lehtivihreän värisessä katseessaan uteliaisuuden pilkahduksen. Sellaiset hetket saivat minut jatkamaan vaikeidenkin aikojen yli.
Aluksi minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten saisin Suvin tuntemaan taas olonsa paremmaksi. Miten jonkun saa unohtamaan näkemänsä kansanmurhan? Tulin siihen tulokseen, etten kykenisi siihen - mutta voisin yrittää palauttaa Suvin uskon elämään. Löytäessäni hänet seisomasta sauhuavan kaskipellon reunalta hän oli menettänyt kaiken toivonsa. Hänen silmistään kuvastui silkka epätoivo, enkä voinut vain jättää häntä sinne.
Alussa en saanut Suvia reagoimaan puheeseeni moneen viikkoon, huomasin hänen lehtiensä kuihtuvan ja ihonsa muuttuvan kuivaksi ja halkeilevaksi. Vedin hänet ulos sateeseen ja kauhoin multaa hänen jalkojensa päälle, mutta vieläkään Suvi ei sanonut mitään. Päivien kuluessa kuitenkin huojennuin nähdessäni hänen fyysisen kuntonsa parantuvan, ja pikkuhiljaa Suvi alkoi puhua minulle.
Katkeruus terävöitti usein hänen sanojaan, mutta yritin ymmärtää, enkä ottaa sitä kovin henkilökohtaisesti. Ensin hän vain vastaili ontosti kysymyksiini ja vaikutti kovin apaattiselta, mutta lopulta Suvi alkoi päästä toimettomuudestaan. Katkeruuskin alkoi viimein hellittää, vaikka surumielinen huokailu otti sen paikan. Suvi ei onneksi lopettanut puhumista, vaan sain hänen kanssaan aikaiseksi muutaman mielenkiintoisen keskustelun.
Sitten tuli kevät. Aurinko kurkisteli ujosti ikkunoista sisään ja houkutteli vihreyttä työntymään ruskean maakerroksen läpi. Se teki Suviin suuren vaikutuksen. Hän alkoi istuksia ulkona vain katselemassa, miten luonto alkoi jälleen elää ja kukoistaa. Minusta tuntui siltä, ettei hän ollut enää niin väsynyt kuin aikaisemmin.
Eräänä päivänä Suvi ei ollut kertaakaan käynyt sisällä, enkä tiennyt, pitäisikö minun olla huolissani. Auringon alkaessa painua taivaanrantaa kohden lähdin ulos etsimään häntä.
Löysin Suvin suuren, vanhan vaahteran edestä kädet sivuillaan, kasvot kohti aurinkoa. Hänen ihonsa hohti pehmeänä ja sileänä valon hehkussa. Hänen kasvojaan lämmitti hymy.
Suvi kääntyi minua kohti, ja huomasin silmuja hänen hiuksissaan.
“Kiitos”, hän sanoi ja sai hymyn nousemaan minunkin huulilleni.
Olin helpottunut ja iloinen, enkä toivonut mitään muuta kuin että hymy pysyisi hänen huulillaan ikuisesti - keväästä kevääseen.
Little Mei
Olin ollut huolissani siitä, miten Suvi reagoisi pieneen kivimökkiini, joka kuitenkin oli myös suurelta osin rakennettu puusta. Huonekaluni olivat puuta, poltin puuta tulisijassa… heti aluksi kuitenkin vakuutin Suvin siitä, että keräsin ja käytin ainoastaan kaiken kuolleen puun, vaikka syksyllä hän oli ollut niin surun murtama, että oli tuskin kuunnellut.
Talven kylmetessä Suvin suru oli muuttunut katkeruudeksi, enkä ikinä unohda sitä, miten hän katsoi minua astuessani sisälle tupakkatuokioltani.
“Haiset kuolemalta”, hän sihahti myrkyllisesti.
Säikähdin, enkä sen jälkeen enää koskaan polttanut hänen seurassaan.
Olin nähnyt puuihmisiä kerran aikaisemminkin. Muistan selvästi, miten lempeäluontoista kansaa he olivat, joten minua pelotti nähdä, miten Suvi muuttui aivan toisenlaiseksi olennoksi pakkasten kiristyessä. Yritin tehdä kaikkeni saadakseni hänet taas hymyilemään ja löytämään jälleen elämänilonsa, ja toisinaan huomasinkin hänen lehtivihreän värisessä katseessaan uteliaisuuden pilkahduksen. Sellaiset hetket saivat minut jatkamaan vaikeidenkin aikojen yli.
Aluksi minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten saisin Suvin tuntemaan taas olonsa paremmaksi. Miten jonkun saa unohtamaan näkemänsä kansanmurhan? Tulin siihen tulokseen, etten kykenisi siihen - mutta voisin yrittää palauttaa Suvin uskon elämään. Löytäessäni hänet seisomasta sauhuavan kaskipellon reunalta hän oli menettänyt kaiken toivonsa. Hänen silmistään kuvastui silkka epätoivo, enkä voinut vain jättää häntä sinne.
Alussa en saanut Suvia reagoimaan puheeseeni moneen viikkoon, huomasin hänen lehtiensä kuihtuvan ja ihonsa muuttuvan kuivaksi ja halkeilevaksi. Vedin hänet ulos sateeseen ja kauhoin multaa hänen jalkojensa päälle, mutta vieläkään Suvi ei sanonut mitään. Päivien kuluessa kuitenkin huojennuin nähdessäni hänen fyysisen kuntonsa parantuvan, ja pikkuhiljaa Suvi alkoi puhua minulle.
Katkeruus terävöitti usein hänen sanojaan, mutta yritin ymmärtää, enkä ottaa sitä kovin henkilökohtaisesti. Ensin hän vain vastaili ontosti kysymyksiini ja vaikutti kovin apaattiselta, mutta lopulta Suvi alkoi päästä toimettomuudestaan. Katkeruuskin alkoi viimein hellittää, vaikka surumielinen huokailu otti sen paikan. Suvi ei onneksi lopettanut puhumista, vaan sain hänen kanssaan aikaiseksi muutaman mielenkiintoisen keskustelun.
Sitten tuli kevät. Aurinko kurkisteli ujosti ikkunoista sisään ja houkutteli vihreyttä työntymään ruskean maakerroksen läpi. Se teki Suviin suuren vaikutuksen. Hän alkoi istuksia ulkona vain katselemassa, miten luonto alkoi jälleen elää ja kukoistaa. Minusta tuntui siltä, ettei hän ollut enää niin väsynyt kuin aikaisemmin.
Eräänä päivänä Suvi ei ollut kertaakaan käynyt sisällä, enkä tiennyt, pitäisikö minun olla huolissani. Auringon alkaessa painua taivaanrantaa kohden lähdin ulos etsimään häntä.
Löysin Suvin suuren, vanhan vaahteran edestä kädet sivuillaan, kasvot kohti aurinkoa. Hänen ihonsa hohti pehmeänä ja sileänä valon hehkussa. Hänen kasvojaan lämmitti hymy.
Suvi kääntyi minua kohti, ja huomasin silmuja hänen hiuksissaan.
“Kiitos”, hän sanoi ja sai hymyn nousemaan minunkin huulilleni.
Olin helpottunut ja iloinen, enkä toivonut mitään muuta kuin että hymy pysyisi hänen huulillaan ikuisesti - keväästä kevääseen.
Little Mei
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)