Kylmät raudat käsissä tuntuivat taas suoralta tieltä hulluuteen. Pimeys kuiski korvissa, ja betonipatja pureutui ahnaasti ulkonevaan selkärankaan. Kuvittelin kuun nousevan ja laskevan jäisellä taivaalla vetäen aina vuoroveden mukanaan.
Kellontarkkojen rutiinien piina piiskasi tajuntaani. Kaipasin edes hetken muunnoksen automatisoituneeseen kaavaan: herätys, pesu, ruoka, työ, ruoka, ulkoilu, ruoka, pimeys. Väleissä ainoastaan toimettomuuden kiusaa ja ahtauden pakokauhua.
Joka toinen yö kaadoin seinät alas mieleni voimalla. Joka toinen yö ne kaatuivat päälleni. Kaipaus pakotti odottamaan tulevaisuutta.
Ehkä vielä joskus näkisin korkeiden sähköaitojen tuolle puolen.
Ehkä vielä joskus tuntisin kahleiden painon puuttuvan.
Ehkä vielä joskus oppisin, mitä on unohtaa.
Rutiinin raskaat askeleet jymisivät käytävällä.
Little Mei
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti