Epäröin ruokalan ovella.
Minulla oli nälkä, mutta Mörkö mäkätti vaativasti jossain pääni sisällä. Sitä samaa vanhaa: entä jos, mutta kun, kotona sitten... Purin huultani, mutta astuin päättäväisesti sisään lautasten ja ruokavälineiden kilinään. Tästä oli kyllä puhuttu moneen kertaan ja tiesin, mitä minun piti tehdä.
Siirryin ruokajonoon, otin tarjottimen ja lastasin sen päälle servetin ja lautasen.
Ensimmäiseksi oli leipä. Leipä oli vaikea juttu, mutta tunnollisesti otin kuitenkin palan näkkileipää, ilman voita.
Seuraavaksi tuli salaatti, mikä ei ollut suuri ongelma. Salaatinkastikkeen jätin sikseen automaattisesti.
Viimeiseksi oli lämmin ruoka. Tänään oli tarjolla perunaa ja jonkinlaista ruskeaa lihakastiketta. Vlkuilin hermostuneesti muiden lautasilleen kokoamia annoksia. Montako perunaa hän otti? Olivatko perunat isoja vai pieniä? Miten paljon kastiketta? Kaadettiinko sitä perunoiden päälle vai sivuun? Kuinka monta lihanpalaa lautaselle mätkähti?
Päädyin kahteen pieneen perunaan ja puoleen kauhalliseen kastiketta, jonka mukana tuli viisi lihasuikaletta. Otin vielä lasillisen vettä ja etsin luokkatoverieni pöydän.
Istuin alas ja hymyilin muille peittäen hermostukseni ansiokkaasti. Skannasin muiden annokset ja nyökkäsin itsekseni: minulla ei ollut suurempaa annosta kuin muillakaan. Huokaisin ja keräsin valmiiksi ensimmäisen haarukallisen.
Pirteä ääni kohosi keskustelusta ja kantautui piikkeinä korviini:
”Tiesittekö, et peruna lihottaa? Siinä on paljon energiaa ja huonosti vitamiineja. Mä en ainakaan koskaan syö kotona perunaa.”
Haarukkani pysähtyi kesken matkansa ja palasi hitaasti takaisin lautaselle. Niin. Peruna lihottaa. Tiesinhän minä sen.
Olinpas minä typerä
Little Mei
