Suvi

Talvi oli ollut Suville vaikea. Hänen lehtensä varisivat pois yksi kerrallaan, mutta hän oli ollut niin masentunut ja haluton, ettei ollut jaksanut välittää. Minun piti jatkuvasti huolehtia siitä, että hän sai tarpeeksi vettä ja ravintoa, tai muuten olisi käynyt niin, ettei Suvia olisi kohta ollut enää. Niin oli melkein jo käynyt, kesällä.

Olin ollut huolissani siitä, miten Suvi reagoisi pieneen kivimökkiini, joka kuitenkin oli myös suurelta osin rakennettu puusta. Huonekaluni olivat puuta, poltin puuta tulisijassa… heti aluksi kuitenkin vakuutin Suvin siitä, että keräsin ja käytin ainoastaan kaiken kuolleen puun, vaikka syksyllä hän oli ollut niin surun murtama, että oli tuskin kuunnellut.

Talven kylmetessä Suvin suru oli muuttunut katkeruudeksi, enkä ikinä unohda sitä, miten hän katsoi minua astuessani sisälle tupakkatuokioltani.

“Haiset kuolemalta”, hän sihahti myrkyllisesti.

Säikähdin, enkä sen jälkeen enää koskaan polttanut hänen seurassaan.

Olin nähnyt puuihmisiä kerran aikaisemminkin. Muistan selvästi, miten lempeäluontoista kansaa he olivat, joten minua pelotti nähdä, miten Suvi muuttui aivan toisenlaiseksi olennoksi pakkasten kiristyessä. Yritin tehdä kaikkeni saadakseni hänet taas hymyilemään ja löytämään jälleen elämänilonsa, ja toisinaan huomasinkin hänen lehtivihreän värisessä katseessaan uteliaisuuden pilkahduksen. Sellaiset hetket saivat minut jatkamaan vaikeidenkin aikojen yli.

Aluksi minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten saisin Suvin tuntemaan taas olonsa paremmaksi. Miten jonkun saa unohtamaan näkemänsä kansanmurhan? Tulin siihen tulokseen, etten kykenisi siihen - mutta voisin yrittää palauttaa Suvin uskon elämään. Löytäessäni hänet seisomasta sauhuavan kaskipellon reunalta hän oli menettänyt kaiken toivonsa. Hänen silmistään kuvastui silkka epätoivo, enkä voinut vain jättää häntä sinne.

Alussa en saanut Suvia reagoimaan puheeseeni moneen viikkoon, huomasin hänen lehtiensä kuihtuvan ja ihonsa muuttuvan kuivaksi ja halkeilevaksi. Vedin hänet ulos sateeseen ja kauhoin multaa hänen jalkojensa päälle, mutta vieläkään Suvi ei sanonut mitään. Päivien kuluessa kuitenkin huojennuin nähdessäni hänen fyysisen kuntonsa parantuvan, ja pikkuhiljaa Suvi alkoi puhua minulle.

Katkeruus terävöitti usein hänen sanojaan, mutta yritin ymmärtää, enkä ottaa sitä kovin henkilökohtaisesti. Ensin hän vain vastaili ontosti kysymyksiini ja vaikutti kovin apaattiselta, mutta lopulta Suvi alkoi päästä toimettomuudestaan. Katkeruuskin alkoi viimein hellittää, vaikka surumielinen huokailu otti sen paikan. Suvi ei onneksi lopettanut puhumista, vaan sain hänen kanssaan aikaiseksi muutaman mielenkiintoisen keskustelun.

Sitten tuli kevät. Aurinko kurkisteli ujosti ikkunoista sisään ja houkutteli vihreyttä työntymään ruskean maakerroksen läpi. Se teki Suviin suuren vaikutuksen. Hän alkoi istuksia ulkona vain katselemassa, miten luonto alkoi jälleen elää ja kukoistaa. Minusta tuntui siltä, ettei hän ollut enää niin väsynyt kuin aikaisemmin.

Eräänä päivänä Suvi ei ollut kertaakaan käynyt sisällä, enkä tiennyt, pitäisikö minun olla huolissani. Auringon alkaessa painua taivaanrantaa kohden lähdin ulos etsimään häntä.

Löysin Suvin suuren, vanhan vaahteran edestä kädet sivuillaan, kasvot kohti aurinkoa. Hänen ihonsa hohti pehmeänä ja sileänä valon hehkussa. Hänen kasvojaan lämmitti hymy.

Suvi kääntyi minua kohti, ja huomasin silmuja hänen hiuksissaan.

“Kiitos”, hän sanoi ja sai hymyn nousemaan minunkin huulilleni.

Olin helpottunut ja iloinen, enkä toivonut mitään muuta kuin että hymy pysyisi hänen huulillaan ikuisesti - keväästä kevääseen.


Little Mei