Sadepisara
Sadepisara tipahti taivaalta harmaalle asfaltille jättäen sen pintaan tumman läikän. Pisara ei ollut kauaa yksinäinen, sillä sen sisarukset seurasivat pian perässä putoillen taivaalta toinen toisensa perään, aluksi hitaasti, mutta kokoajan tihenevään tahtiin. Hiljainen ropina kiihtyi tasaiseksi kohinaksi veden iskeytyessä hiljaa maahan, ja lopulta sadepisarat yhtyivät pieniksi puroiksi, purojen sokkeloksi ja lopulta leveämmiksi virroiksi, jotka loristen syöksyivät alas ruostuneiden viemärinkansien alle pimeään syvyyteen.
Miltäköhän tuntui olla sadepisara? Ensin asustaisi pilven sisässä, pehmeässä harmaudessa hyvän tovin. Sitten yhtäkkiä hempeä turva rikkoontuisi ja antaisi sinun pudota alas, alas, pitkän matkaa, kylmän ilman halki ja kohti tuntematonta. Näkisit sisarukset kaikkialla ympärilläsi, etkä voisi tehdä mitään heitä auttaaksesi. Putoaisit niin pitkään, että ehtisit jo unohtaa edes putoavasi, joten kun maa syöksyisi sinua kohti synkkänä ja mustana, ehtisit tuskin muistaa.
Sitten se olisi ohi.
Hajoaisit lukemattomiksi pieniksi osasiksi, jotka levittäytyisivät ympäristöön lasinsirpaleiden lailla. Kadottaisit itsesi, et löytäisi minuuttasi, ja tuntisit vain epämääräisen sekavuuden siinä, mitä sinusta olisi jäljellä. Ja sitten kasvaisit yhteen sisarustesi kanssa. Et olisi enää yksinäinen sadepisara, vaan teistä kasvaisi puro, virta, vuoksi, joka hyökyisi eteenpäin voimakkaana ja voittamattomana, lopulta kannatellen päällään veneitä ja jopa suuria valtamerialuksia. Antaisitte elämän vedenalaisille olioille, maanpäällisille eläimille, kasveille. Veisitte elämän varomattomilta. Olisitte elämä ja kuolema yhdessä.
Muistaisiko silloin olleensa joskus sadepisara? Pieni ja voimaton, yksinäinen ja avuton, taivaan kylmissä korkeuksissa? Tai ehkä jäljellä olisi vain nykyisyys. Elämä, voima ja intohimo.
Little Mei
***
